was successfully added to your cart.

Viime kerralla Unelma Perheestä Osa 1 (lue täältä) käsitteli seurakuntaperheen käsitettä. Jumala tarkoitti lapsensa elämään maailmassa toistensa kanssa, jakaen elämän ilot ja surut. Seurakunnan ei koskaan ollut tarkoitus olla rakennus, johon mennään toimittamaan rituaaleja, vaan ihmiset, joiden kanssa jakaa uusi elämä Jeesuksessa.

Jokaiselle on oma paikka

Toissaviikon sunnuntaina juhlimme uuden Northwind Church-seurakuntamme avajaisia. Tulin mukaan tähän seurakuntaan tammikuussa palattuani takaisin Suomeen Australiasta. Matkani tähän pisteeseen, jossa tuntuu siltä, että olen vihdoin löytänyt jotain mitä olen etsinyt kauan, on ollut pitkä ja monivivahteinen. Ensimmäinen seurakuntani, jonka rippikoululeirillä lähdin seuraamaan Jeesusta, oli luterilaisessa herätysliikkeessä. Kun yllättäen teini-ikäisenä täytyin Pyhällä Hengellä ja sain vastaanottaa kielilläpuhumisen armolahjan, ymmärsin, että siihen asti kokemani luterilainen käytännön sovellus raamatun sanasta ei vastaa kristinuskon koko todellisuutta. Tämä sai minut murtautumaan ulos siihenastisesta hengellisestä maailmankuvastani ja etsimään Jumalaa eri tavalla uskovien keskuudesta.

Olen matkani varrella, etsiessäni itselleni seurakuntaperhettä, tavannut valtavan määrän upeita, uskollisia,  inspiroivia ja ihania ihmisiä. Olen kohdannut myös haasteita, lähinnä omassa sydämessäni suhteessa ympäristööni. Olen ollut monien ihmisten keskuudessa tyytymätön ja tuomitseva ja luullut, että sisäinen rauhattomuuteni johtuu yhteisöstä, jonka keskeltä olen yrittänyt löytää paikkaani. Nyt kuitenkin nykyisen paikallisseurakuntani jäsenenä, kun koen löytäneeni siitä paikkani Kristuksen maailmanlaajuisessa ruumiissa, ymmärrän sen, että ongelmani edellisten seurakuntayhteisöjeni kanssa ei johtunut niistä itse yhteisöistä. Ne johtuivat siitä, että vaikka Jumalalla oli varattuna tämä, juuri minulle sopiva paikka, johon hän oli lopulta minut vievä, en epäuskossani osannut luottaa siihen. Se sai minut luulemaan, että minun on tehtävä olosuhteistani omassa voimassani itselleni kuhunkin tilanteeseen täydellisesti sopivat. Jumalan hyvyyteen ja aikatauluun luottaminen auttaa olemaan tyytyväinen olosuhteissa, jotka eivät vastaa toivottua, ja rakastamaan kärsivällisesti sekä itseään (kun tietää olevansa erittäin vaiheessa) että ympäröiviä ihmisiä (joiden kanssa ei välttämättä ole kaikesta samaa mieltä).

Ennen tätä erityistä rauhaa ja yhteenkuuluvuutta, jota saan tällä hetkellä seurakunnassani kokea, ulkoistin siis oman sydämeni Jumalaan kohdistuvista pettymyksistä ja luottamuspulasta johtuvat ongelmat koskemaan ympäröiviä olosuhteitani. Usein syytämme itsemme ja Jumalan välisistä asioista muita ihmisiä. Tulin siis osaksi nykyistä perhettäni en niinkään siksi, että ne ihmiset, jotka ympärilläni nyt ovat, olisivat jotenkin erityislaatuisia ja täydellisiä (vaikka he ovatkin mahtavia), vaan siksi että olin vihdoin suostunut luovuttamaan kaikkeni Jumalalle. Nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, olen valmis sitoutumaan, asettamaan seurakuntaperheeni edun omani yläpuolelle, ja olemaan johdettavana – elämään auktoriteetin alla. En ole tätä ennen ollut valmis mihinkään näistä. Ja se kaikki tapahtui sitä kautta, että selvitin välini Jumalan kanssa.

Omalla kohdallani se vaati puolen vuoden opintomatkan Australiaan: luulin meneväni opiskelemaan seurakunnan johtamista kouluun, mutta Jumala halusikin opettaa koulun ulkopuolella minulle sitä, miten hän johtaa seurakuntaansa. Kun vietin tuon puolivuotisen aikana lukemattomia tunteja kahdestaan Jumalan kanssa, opin kuuntelemaan hänen lempeää ääntään, ja uskaltauduin luottamaan hänen hyvään tahtoonsa. Kokonaisvaltainen antautuminen Jumalan tahtoon (joka löytyy raamatusta) todellisen elämän kaikilla osa-alueilla on avain ymmärryksen ylittävään rauhaan. Kun Jeesus todella saa istua elämämme valtaistuimella, me saamme elää hänen valtakuntansa todellisuudessa: Pyhän Hengen vanhurskaudessa, rauhassa ja ilossa.

Yhteys vaatii yhteyttä

Ilman täydellistä antautumista Jumalalle, emme voi antautua hänen perheeseensä, koska se toimii vain hänen johdatuksessaan. Jumalan perheessä, niinkuin missä tahansa muussakin perheessä, perhe kuuluu sen jäsenille, ja sen jäsenet kuuluvat sille. Niin usein me haluaisimme vain, että perhe kuuluisi meille, että saisimme sen hyödyt itsellemme ilman antautumista siihen kuuluvaksi – sitoutumista. Olen itse ollut se henkilö, joka on kokenut koko elämänsä valtavaa ulkopuolisuuden tunnetta lähes kaikissa ryhmissä, mistä olen ollut osallisena. Totta on, että lapsena näihin tilanteisiin liittyi kiusaamista ja tahallista syrjintää, mutta myöhemmin ulkopuolisuus on ollut oma valintani. En ole halunnut sitoutua kärsimään yhteyden vuoksi. Olen odottanut ”kaikki mulle heti nyt”-asenteella, että joku tulee ns. hakemaan minut kotisohvalta joukkoon kuuluvaksi. Tämä tilanne, missä saan tällä hetkellä kokea yhteyttä, on vaatinut minulta päätöksen taistella sen puolesta, vaikka se tuntuisikin vaikealta.

Se taistelu on individualismia vastaan ja uhrautuvan rakkauden puolesta. Joukkoon kuulumisen tunne tulee todellisen yhteenkuulumisen kautta, ja se vaatii jotain. Me emme voi saada läheisyyttä ilman läheisyyttä, tai yhteyttä ilman yhteyttä. Sydämemme huutaa rakkauden nälässään, mutta rakkaus ei voi asettua siihen, jos emme ensin avaa sydäntämme toisillemme. Ja auki oleva sydän on haavoittuvainen. Se on riski. Mitä jos tarpeeseeni ei vastata? Mitä jos sieltä paljastuu jotain todella rumaa tai kipeää? Rakkaus, eikä sitä kautta myöskään yhteys, voi toimia, jos emme luota toisiimme. Ja luottamus syntyy vain ajan kanssa, monien sydämen riskien kautta. Perheeseen kuuluminen vaatii siis aikaa ja uskallusta. Se vaatii myös sinnikkyyttä – en luovuta, vaikka joudun pettymään epätäydellisiin ihmisiin. He ovat epämukavan haavoittuvaisuuteni arvoisia.

Perheessä osallisuus siihen perustuu omistajuudelle: ”Tämä on minun perheeni, minä kuulun sille, ja se kuuluu minulle”. Siihen kuuluminen vaatii oman, yksilöllisen ja itsekkään elämäntyylin turvallisen hallintavallan uhraamista. Se vaatii epävarmuuteen astumista – kun sydän on auki ihmisille, heidän toimintansa vaikuttaa sen hyvinvointiin, sekä hyvässä että pahassa. Se kuitenkin kannattaa, sillä terveessä perheessä asuu uhrautuva rakkaus, ja siksi se on hyvä paikka ihmiselle elää ja kasvaa. Siinä jokaisesta pidetään huolta yhdessä.

Armo, joka ei mene hukkaan

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että me kannamme toistemme taakkoja, menemme elämän haasteista ja vaikeista ajoista yli yhdessä, elämme jatkuvassa anteeksiannossa ja armossa toisiamme kohtaan ja puhumme toisillemme totta. Me suostumme venymään, kun se tarkoittaa lisää kapasiteettia ottaa vastaan ja antaa rakkautta. Emme enää kuvittele selviävämme elämästä yksin, luovumme ylpeydestä ja opettelemme pyytämään toisiltamme tukea ja apua, kun sitä tarvitsemme. Otamme joka päivä vastaan Jumalan yltäkylläisen armon, joka tekee kaiken tämän mahdolliseksi, emmekä anna oman rajallisuutemme rajoittaa Jumalan toimintaa keskellämme. Otamme tosissamme lupauksen: hänen voimansa tulee täydelliseksi meidän heikkoudessamme. Siinä missä minulla on puute, Jumalalla on sen täyttymys.

Tässä seurakuntaperheessä oleminen näyttää siltä kuin suuren perheen aikuiset lapset asuisivat kaikki samassa kaupungissa, mutta eri osoitteissa. Joillain heistä on jo omia lapsia, jotkut heistä ovat vasta muuttaneet pois kotoa ja jotkut heistä asuvat vielä kotona, mutta he kaikki ovat saman Isän lapsia ja kohtelevat toisiaan läheisesti kunnioittaen ja välittäen. Koska elämässä tapahtuu paljon, ei kaikkien kaikista asioista voi aina olla perillä, mutta se ei poista jaettujen hetkien ihanuutta tai sitä yhteisen rakkauden todellisuutta. Seurakuntaorganisaatio, jota sunnuntaiden yhteiset kokoontumiset vaativat toimiakseen ja jotta seurakunta voisi kasvaa, on kuin perheyritys, jonka tavoittelema voitto on sielut Jeesukselle. Tästä perheyrityksestä jokainen lapsi kantaa oman vastuualueensa. Vanhemmat lapsista (hengelliseltä iältään) johtavat yritystä eteenpäin ja nuoremmat kantavat vähemmän vastuuta. Silti se on heidän kaikkien yhteinen. Kaikilla perheenjäsenillä on omat elämänsä, omat työnsä, omat ystävänsä ja mielenkiinnonkohteensa. Joidenkin siskojen ja veljien kanssa ne ovat samoja, suurimman osan kanssa ei. Joskus perhe tapaa toisiaan useammin, joskus vähemmän, ja eri kokoonpanoilla. Perhe ei silti lakkaa olemasta perhe. Yhteenkuuluvuuden tunne ja rakkaus säilyvät, vaikka elämässä tapahtuisi mitä.

Unelma perheestä

Northwind Churchin näky on seuraava:

Isän kohtaaminen.
Perilliseksi tuleminen.
Orpouden poistaminen.
Taivaan tuominen maan päälle.

Taivaallisen Isämme tahto on, että jokainen saisi elää hänen rakkaudessaan. Siitä taivaassa on kyse, elämästä hänen valtakuntansa, rakkauden valtakunnan, lainalaisuuksien alla, lähellä häntä. Jeesus sanoi, että siellä missä kaksi tai kolme on hänen nimessään koolla, siellä hän on heidän keskellään. Me voimme siis tuoda taivaan maan päälle viettämällä aikaa toistemme kanssa ja rakastamalla toisiamme sillä rakkaudella, joka hänen läheisyydestään kumpuaa. Se alkaa yksilöistä, jotka ovat valmiita antamaan koko elämänsä Jeesuksen hallintavaltaan, avaamaan kotinsa – yksityisyytensä, yhteyden luomiseksi, palvelemaan muita, kasvamaan Jumalan tuntemisessa etsimällä hänen kasvojaan ja kohtaamalla vaikeita asioita, ottamaan vastaan Jumalan armon niihinkin asioihin, jotka tuntuisi helpommalta piilottaa, ja sitten tarkoituksenmukaisesti rakastamaan heitä, jotka Jumala antaa heille hengellisiksi lapsiksi.

Tämä maa tarvitsee aikuisia kristittyjä, jotka osaavat erottaa hyvän pahasta. Me tarvitsemme äitejä ja isiä, jotka voivat kasvattaa hengellisistä lapsistaan aikuisia, jotta heistä voisi puolestaan tulla hengellisiä vanhempia, jotta koko maailma saisi sukupolvesta toiseen tuntea Jumalan rakkauden myös käytännön elämässä. Näin ei enää yhdenkään Jumalan kalliisti omakseen ostaman lapsen tarvitsisi olla orpo.

”Hän on orpojen isä ja leskien puolustaja, Jumala pyhässä asunnossaan. Jumala antaa yksinäisille kodin ja vie vangitut vapauteen, mutta niskoittelijat saavat asua kuivassa maassa.” – Psalmi 68:6-7 (RK)

Halein,
Veera

Leave a Reply